You are here

Mediakasvatus ja medialukutaidot Kupiaisen ja Sintosen tapaan

Tämän päivän koululaisten hallitsema ja koulun opetussuunnitelman tunnistama mediakulttuuri ovat ihan eri planeetoilta. Näin minä sen luen, joskin Reijo Kupiainen ja Sara Sintonen muotoilevat asian hieman kuivemmin teoksessa Medialukutaidot Osallisuus Mediakasvatus (Palmenia 2009). "Suomalainen koulu on suunniteltu palvelemaan teollista taloutta, tuottamaan staattista ja vakaata oppiaineisiin perustuvaa tietoa, kultivoimaan paikallista ja usein jopa nurkkakuntaista identiteettiä ja kansallisia ideologioita. Tällaisissa kouluissa ja opetussuunnitelmissa ei ole ollut paikkaa media- ja populaarikulttuurista saatavalle mielihyvälle ja kokemuksellisuudelle."

Kupiainen ja Sintonen toteavat, että lasten ja nuorten digitaalinen kielitaito luo paineita koulua ja opetusta kohtaan.
"Koulun ulkopuolisissa lukutaidoissa lapset ja nuoret vastaanottavat informaatiota nopeasti, pitävät yhtäaikaista toimintatavoista (kuten katsovat televisiota ja tekevät läksyjä samaan aikaan), pitävät kuvia muuta tekstiä merkityksellisempänä, arvostavat satunnaista ja poukkoilevaa lukemista perinteisen lineaarisen lukemisen sijaan ja toimivat parhaiten verkostoissa yhteistoiminnallisesti."

Kirjoittajat ehdottavatkin kouluille uusia toimintamalleja toteamalla, että koulun mediakasvatusta kehittäessä tulisikin miettiä, miten koulu yhteisönä voisi luoda omia kommunikatiivisia mediakulttuurisia toimintojaan vuorovaikutuksessa lähiyhteisön kanssa. Kirjoittajat huomauttavat, että tällöin kunkin koulun tavoitteet nousisivat kouluyhteisön omista tarpeista eivätkä esimerkiksi tarpeesta imitoida ammattimaisesti tuotettuja mediatekstejä. Kirjoittajien mielestä vuorovaikutus koulujen, kotien ja mediakulttuurin ammattitoimijoiden välillä olisi tärkeää.

Kirja valottaa, mitä on lukutaito ja mitä niin sanotuilla uusilla lukutaidoilla tarkoitetaan.

Lukutaidon taustaa tarkastellaan 1700 -luvulta alkaen. Habermasilainen lukeva yleisö, kaupunkiporvareista koostuva Lesepublikum, kokoontui seurahuoneilla ja lukuseuroissa muodostamaan yhteistä käsitystä yhteisistä asioista; julkista mielipidettä.

Uusilla lukutaidoilla viitataan niin kulttuuriseen tai teknologiseen lukutaitoon, informaatiolukutaitoon, tietokonelukutaitoon, visuaaliseen lukutaitoon kuin mainonnan lukutaitoonkin; meidän pitää osata lukea vaatetusta, sisustusta ja kuvia teksteinä, jotka välittävät merkityksiä.

Medialukutaidon kognitiivisen mallin mukaan keskeistä ovat tietorakenteet: mediasisältö, mediateollisuus, mediavaikutukset, informaatio todellisuudesta ja havainnoiva persoona itse. Kognitiivisen medialukutaidon perustaitoja ovat esimerkiksi mediateksteissä esiintyvien merkkien ja kaavojen tunnistaminen ja merkitysten assosioiminen. Kehittyneempiä kognitiivisen medialukutaidon ulottuvuuksia ovat tekstin analyysi, arviointi, ryhmittely, induktio, deduktio, synteesi ja abstrahointi.

Sosiokulttuurisen lukutaitokäsityksen mukaan lukutaito on sosiaalisten käytäntöjen osaamista: Kalenterin käyttöä, päiväkirjojen ja blogien lukemista ja kirjoittamista, iltasatujen lukemista tai animaatioiden tekemistä. Lukutaidot liittyvät erilaisiin alueisiin (domains), esimerkiksi kotiin, kouluun, vapaa-aikaan ja työhön. Eräitä lukutaitoja harjoitetaan ja opitaan instituutioissa - koulussa, työpaikalla, terveydenhuollossa tai liike-elämässä. Nämä sisältävät standardoituja vaatimuksia ja omat kielen käytön tapansa, jotka määrittävät kielen käyttäjän identiteettiä tarjotessaan mahdollisuuden ottaa osaa niissä esiintyviin uskomuksiin, toimintaan ja pukeutumistapoihin. Lukutaitoon liittyy aina kysymys vallasta. Yksi institutionaalisen vallankäytön keino on ollut sensuuri, joidenkin lukukäytäntöjen peittäminen ja estäminen. Pääsy tai saavutettavuus (access) onkin Kupiaisen ja Sintosen mukaan ollut tärkeä lukusivistystä ja lukutaitoa määrittävä tekijä.

Osallisuuden kulttuurin ja digitaalisen ajan medialukutaitoon kuuluvia taitoja ovat puolestaan leikkiminen, esittäminen, simulointi, omiminen (remix-kulttuuri), monitoimisuus tai moniajo, hajautettu kognitio, jaettu älykkyys, arviointikyky, transmediaalinen navigointi, verkostoituminen, neuvottelu ja eettinen voimaantuminen ja valtautuminen.

Kirjassa esitellään digitaalinen tarinankerronta mediakasvatusmetodina ja kuvataan nykyaikaista osallisuuden kulttuuria mediakasvattajan toimintaympäristönä.

Kirja on vankka katsaus 25-vuotisen oppiaineen vaiheisiin ja nykypäivän ajatteluun. Se esittelee eri suuntauksia ja ajattelutapoja ja tukeutuu lähteisiin niin uskollisesti, että lukija jää jo kaipaamaan rautalangasta väännettynä, mitä kirjoittajat itse ajattelevat. Sekin lopulta selviää: Medialukutaito on 2000-luvun mediakulttuurissa ennen kaikkea multimodaalisten tekstien lukemista, sekä vastaanottoa että tuottamista.. Kirjoittajien mukaan medialukeminen on prosessi, joka saa ajattelun ja kuvittelun liikkeelle: "Se johtaa pohdintojen "miksi" ja "mitä, jos" äärelle ja herättää halun keskustelemiseen toisten kanssa sekä vaihtoehtojen ja valintojen punnitsemiseen."

FT Reijo Kupiainen toimii mediakasvatuksen lehtorina Lapin yliopistossa, josta on virkavapaalla ja visuaalisen kulttuurin teorian professorina Taideteollisessa korkeakoulussa, Porin taiteen ja median osastolla. MuT Sara Sintonen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitoksella ja tutkii medialukutaitoa kriittisten ja luovien ajattelutaitojen kehittämisenä, mediakasvatusta ja virtuaalisia, digitaalisia oppimisympäristöjä. Kirjoittajat ovat toimineet peräjälkeen Mediakasvatusseuran hallituksen puheenjohtajina.